Maija Hirvasen ja Juha Valkeapään Life as we know it on kahden keskiuran artistin yhteisteos, jossa pohditaan leikkisällä ja mielikuvituksellisella otteella, mitä tulevaisuudella on tarjota. Mitä mahdollisia suuntia elämä voisi ottaa? Baltic Circlen viestintäharjoittelija Nelly Hakkarainen istui taiteilijoiden kanssa alas keskustelemaan teoksen taustoista, muutoksesta ja taiteen tekemisestä tässä ajassa.
Mikä oli alkusysäys Life as we know it -teokselle, ja kuinka työryhmä koottiin?
Juha: Olimme seuranneet toistemme töitä jo pitkään ja halusin tehdä yhteistyötä Maijan kanssa. Sovittiin tapaaminen ja siitä se sitten lähti. Meidän ehdotus hyväksyttiin Tinfon MOTI-ohjelmaan, jossa tuettiin jo valmiiksi kansainvälisten suomalaisten esittävien taiteilijoiden työtä ja sitä kautta pyysimme brysseliläisen Kaai-teatterin johtajaa, dramaturgi Barbara von Lindtiä keskustelukumppaniksi – Barbara oli meille kummallekin tuttu entuudestaan. Suunnittelijoiksi kutsuttiin Jenni Pystynen ja Ville Kabrell.
Ilman koronaa meillä olisi ollut luotettavia ystäviä ja kollegoja katsomassa harjoituksia matkan varrella, mutta kun sellainen ei keväällä ollut mahdollista, pyysimme Aune Kallisen mukaan työryhmään kommentoimaan meidän paria läpimenoa.
Maija: Alkuvaiheessa istuttiin usein Juhan kanssa kahvilla meren rannalla ilman mitään varsinaista aihetta tai muodollista ajatusta siitä, mitä tehtäisiin. Me kartoitettiin sitä, missä meidän kummankin elämät on ja mitä kumpikin meistä kokee tässä ajassa, miten me voitaisiin tulla yhteen. Alussa ei ollut edes selvää, että tehdään näyttämöteos. Kumpikin oli tehnyt konteksti- ja paikkasidonnaisia töitä jo pitkään, parikymmentä vuotta. Se olisi ollut toinen luonteva suunta. Me pohdittiin myös sitä, että voidaanko me keskiuraa tekevinä taiteilijoina kumpikin tehdä jotain täysin uutta. Pohdimme ihmisen ja tekijän uudelleen oppimista ja itsensä uudelleen luomista.
Juha: Uutuus tai muutos ei ole itseisarvo, mutta mulla on myös yritys sellaiseen, että pakottaa itsensä tekemään asioita eri tavalla, tai ainakin yrittää. Voihan se pahimmillaan tarkoittaa, että kuvittelee tekevänsä asioita eri tavalla, vaikka lopulta toistaakin sitten sitä samaa.
Maija: Voi ajatella myös, että ei ole mitään muutosta minussa, vaan maailma ja ympärillä olevat asiat on jatkuvassa muutoksen tilassa ja me ollaan osa sitä. Ja sitten me välillä luullaan, että minä muutun ja teen kauheasti. Toisaalta taiteenkin kentällä on alueita, joissa voi katsoa muutosta hyvin vanhana asiana, periaatteena.
Juha: Kun aluksi ruvettiin miettimään perusteita sille, miten työskennellään, oli tärkeää, että meillä ei olisi kiire kun tullaan yhteen. Että olisi aikaa keskusteluun, mutta sitten myös aikaa antaa asioiden tapahtua ja nousta esille. Uutuus voisi olla sitä, että kehittyy paremmaksi siinä mitä jo osaa. Se on juuri sitä, mikä vaatisi olemista ja aikaa.
Maija: Keskiuran alussa koen, että sellaista tilaa, missä ollaan vähän hitaammin voi myös luoda, tukea, edesauttaa ja suojata. Aika on dynaamista, se ei olekaan nopeaa tai hidasta, ei tarvitsekaan kehittyä, vaan olla — ja se on luova tila.
Miten teoksen sisältö alkoi hahmottua?
Juha: Kun kunnolla alettiin työskentelemään 2018 kesällä Santarcangelo-festivaalilla niin muistiinpanoissani sieltä on sanalista, jossa lukee mm. odottaminen, momentum, pallo, kiireettömyys, kahvi, tee, kukka… Ne oli ennemminkin asioita kuin teemoja.
Maija: Ei ajateltu sellaisten asioiden tai ilmiöiden kautta jotka voidaan nimetä substantiiveiksi ja teemoiksi, jotka sitten tuodaan yhteen – se oli paljon löyhempää ja ajateltiin, että ”ei-kielellisyys” ja ”pallo” olivat täysin yhdenvertaisia siinä keskustelussa. Koen voimakkaasti, että jos olen jossain paikassa, paikka on yhteistyöntekijä. Paikan muutokset vaikuttavat myös teokseen. Santarcangelossa oli kuuma päivä, kaskaat soi, ja vanha koira seikkaili siellä ympärillä. Todella iso pyreneittenkoira -uros. Me tehtiin paljon kävelyitä kukkuloilla, tosi hikisinä. Tuntui, että elämä vuotaa teokseen sisään. Neljän residenssijakson aikana 2018–2019 kiinnostus jatkuvaan prosessiin ja muutokseen tislaantui esiin. Tulimme uteliaiksi sitä kohtaan, mitä seuraavaksi tapahtuu elämässä, maailmassa ja yhteisöissä. Yksi meille yhteinen asia on kirjoittaminen. Kirjoittamisprosessi oli monikerroksinen ja siinä oli teemoja teemojen sisällä. Päätimme, että kumpikin kirjoittaa omasta elämästään lähtien siitä pisteessä, missä nyt on, ja kuvittelee kolme vaihtoehtoa, mihin elämä voisi mennä. Ote oli leikillinen. Tarkoitus ei ollut olla todenmukainen tai omaelämäkerrallinen, vaan seurata jokaisessa kolmessa vaihtoehdossa jotain intohimoaan tai pelkoaan. Sen jälkeen me kirjoitettiin suuntien päälle yhdessä ja erikseen. Aloimme tarkastelemaan minkälaisia yhteyksiä näillä kaikilla teemoilla on toisiin ihmisiin ja kokonaisiin isompiin ideologioihin tai ajatusmaailmoihin, jotka liittyvät siihen, miksi kuvittelen elämän tällaiseksi. Teokseen tuli spekulatiivinen ote: esityksessä kuvittelemme tulevaa samaan aikaan, kun esitämme sitä.
Juha: Siinä oli vielä sellainenkin kehys, että viemme teosta kohti asioita, joihin oikeasti haluaisi mennä, jotka ovat jotenkin suotavia ja positiivisia. Valoisia. Voi kuitenkin olla, että niihin ei enää haluaisikaan mennä sellaisina, kuin ne on nyt.
Maija: Teoksessa voi olla kysymysmerkkejä, myös siitä onko tämä ihan hyvä juttu. Mutta ei dystopiaa vaan pointteja, joista ihmiset on eri mieltä. Se mitä asioita teoksesta nousee riippuu katsojasta.
Entäs teidän omat taustat ja miten omat osaamisen alueenne ovat tässä yhteistyössä kietoutuneet yhteen?
Maija: Olen aina tanssinut ja se on se mihin myös aina palaan. Ajattelen, että voisi yksinkertaistaa, että taustani on vahvasti tanssissa, mutta se on rikastunut monialaisesta ajattelusta ja taitojen opettelusta. Ajattelen koreografiaa laajana alueena. Olen koreografioinut esimerkiksi pakettiautoa, sanoja tai hengitystä – yleensä kuitenkin ihmiskehoja kokonaisvaltaisesti, live-tilanteessa. Mulla on Interdisciplinary performing arts BA -koulutus ja teoreettisesti suuntautunut visuaalisen kulttuurin maisterin tutkinto, olen opiskellut myös Performance Writing -koulutuksessa.
Juha: Ääni-improvisaation kautta olen ryhtynyt tekemään taidetta. Se on siellä polun alkupäässä, ja johtanut sitten tähän, missä nyt olen. Olen opiskellut teatteritiedettä ja unkarin kieltä yliopistossa. Vaikka on semmoinen teoreettinen tausta, niin tuntuu ainakin välillä, että se on jäänyt hyvin kauas. Luen mielelläni kaikenlaisia teoksia, ja yritän lähestyä jotain asiaa lukemalla siitä.
Maija: Mulle on kirjoittamisen rinnalla on tärkeää ei-kielellinen työ. Me vietettiin paljon aikaa tanssistudiossa, hikoillen ja kokeillen erilaisia kehollisia praktiikoita. Kävelimme paljon erilaisissa paikoissa. Kirjoittaminen ei ollut erillistä siitä ruumiillisesta tekemisestä, joka toimii ilman sanoja ja musta tuntuu, että tällaisessa koreografiseenkin työhön pyrkivässä prosessissa kirjoittaa vähän eri asioita, kun jos olisi vaikka tekemässä näytelmätekstiä. Eli siinä mielessä meidän teksti on tyylilajina esitysteksti ja tapa, millä se on syntynyt, on ruumiillinen. Se on prosessin kannalta tosi tärkeä juttu mulle.
Juha: Koska Maija on koreografina ja ohjaajana kokeneempi tekemään tällaisia näyttämöteoksia, missä on suunnittelijat myös mukana, niin tuntuu, että Maijalla oli paljon enemmän sanottavaa siitä. Ja luulen, että mulla oli välillä hankalaakin saada siitä otetta, koska olen hyvin pitkälti esiintyjä, joka tekee omat teoksensa ja esittää ne yleensä aina itse, usein joko yksin tai kaksin toisen esiintyjän kanssa. Siinä oli ehkä se isoin ero, mikä aiheutti sen, että dramaturgian — vaikka me puhuttiin siitä kimpassa — perustavanlaatuiset ajatukset ja ratkaisut jotka teoksessa on nähtävillä, on Maijan ehdotuksia.
Maija: Se liittyy paljon käytäntöön, että miten työskentelee. Koen, että dramaturgiassa on kaksi eri näkökulmaa. Toinen liittyy siihen, mistä ja mihin johdatetaan kokonaisuutta, miksi juuri tällaiset pohjavireet, teosrakenteet ja lähtökohdat ja minkälaisen maailman se luo. Sitten toinen on, miten se käytännössä tehdään. Koreografina olen orientoitunut niin, että olen tilallisesti ja fyysisesti läsnä ja että kaikki virtaa kehon kautta. Olen tehnyt paljon studiotyötä sekä oman kehon kanssa että yhdessä muiden kehojen kanssa. Kun ohjaan ja koreografioin, joudun myös kommunikoimaan oman kehoni kanssa työskentelyn lisäksi muille, mikä tämä tekniikka on tai keksimään tekniikoita, että saadaan haluttu asia tehtyä. Se voi tarkoittaa fyysisiä tekniikoita – esimerkiksi, että “nyt otetaan toisen esiintyjän päästä kiinni ja samalla puhutaan opeteltua tekstiä”. Sitten aletaan miettimään, miten hengitys siinä toimii ja miten kaikki toimii tilassa. Fyysis-dramaturgisessa mielessä toimittiin siis enemmän mun estetiikan kautta. Koen, että yhteistyö oli silti tasavertainen. Varsinaisessa työskentelyssä ja sen prosessissa me yritettiin koko ajan asettautua siihen samaan tilaan. Pääasia koko prosessissa on, että me ollaan kannettu teosta yhdessä.
Juha: Niin, se yhteinen tarkoittaa periksiantamattomuutta. Kumpikin on sitoutunut siihen, eikä ole luovuttanut. Meille molemmille oli itsestään selvää, että teokseen ei tehdä vain puhuvia päitä ja Maijan taito liikkeen luojana ja tekstin ja liikkeen yhdistäjänä toi ratkaisuja tähän.
Maija: Meille oli alusta asti selvää, että voi luottaa toiseen. Yhteistyö on ollut pitkä prosessi, tämä on ollut tärkeä juju meidän yhteistyössä. Puolitoista vuotta etsittiin sitä mikä voisi olla “me” ja meidän tapa tehdä, tietoisena siitä, että se ei varmaankaan onnistu. Yhteistyö perustuu siihen, että kumpikin ajattelee eri ajatuksia mutta löydetään myös yhteneväisyyksiä.
Jos ajattelette omia taiteellisia urianne taaksepäin, miten kiinnostuksen kohteet ovat muuttuneet matkan varrella?
Juha: Ensin tein asioita ilman sanoja kymmenen vuotta. Sitten sanat tulivat takaisin ja tajusin, että voin käyttää myös sanoja. Sanat ei olekaan pahoja. Sitä jatkui jonkin aikaa ja sitten 2010-luvulla tajusin, että voin tehdä myös omilla käsilläni. Kuvittelin aina, että en osaa tehdä mitään, mutta pystynkin tekemään kaikenlaisia asioita, ja taide antaa luvan siihen. Se oivallus toi leikin. Ajattelin pitkään, että taidetta voi tehdä kahdesta asiasta: rakkaus ja kuolema. Kun jälkeenpäin katselen uraani, niin näen, että tuossa kohdassa se rakkauspolku on käyty loppuun ja tuossa se kuoleman polku. Tietenkin ne on molemmat olemassa edelleen. Sitten on nousseet esille myös muut muut asiat ihmisestä.
Maija: Siinä vaiheessa, kun olin nuorena astunut ulos sellaisesta tanssijuudesta, jossa tanssija on media, joka toteuttaa koreografin ajatuksia, taiteen piiriin, mulla oli kaksi kiinnostuksen kohdetta. Toinen liittyi muotoon ja tekniikkaan, siihen miten tehdä, että teos on hyvin tehty, jotenkin erityinen. En tarkoita virtuositeettia, vaan sitä, että vie paljon aikaa löytää sellainen muoto, joka kolahtaa itselle ja jonka ajattelee voivansa jakaa yleisöllekin. Nämä ovat ruumiillisia ja kielellisiä juttuja, sitä miten kirjoittaa ja miten esiintyä fyysisesti. Teoreettisempikin ajattelu kytkeytyy mulla tähän. Fyysinen tekeminen synnyttää omanlaistaan ajattelua, tietoa, olemista. Toinen yhtä vahva kiinnostus on kysymys siitä, miten muutoin me ollaan yhdessä kuin sosiaalisesti. Mitä on sosiaalinen piiri, miten me luodaan ihmissuhteita ja yhteisöjä, ja miten me luodaan yhteiskunnan pohjavirettä taiteenkin kautta. Olen ollut kiinnostunut taiteen ja eri uskomusjärjestelmien välisistä suhteista, uudelleen oppimisesta ja siitä tilanteesta, missä esitys tapahtuu. Olen nimennyt esitystilanteen tilapäiseksi yhteisöksi tai rituaaliksi — tulemme johonkin paikkaan ja sitten se loppuu. Siksi olen ollut kiinnostunut tekijänä lähinnä live-esityksestä. Vielä 20 vuotta myöhemminkin nämä asiat ovat jatkuvassa vuoropuhelussa. Jossakin teoksessa tai tilanteessa ne voivat yhdistyä ja joskus ne ovat esillä eri asioissa ja näkökulmissa. Nämä ovat isoja alueita, joita ei voi tyhjentää ja joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Tällä hetkellä olen kiinnostunut hikoilusta ja hengittämisestä. Olen kiinnostunut siitä kysymyksestä miten elää kaikilla tasoilla ja mihin haluan liittyä. Mihin voin vaikuttaa ja mihin en? Miten taiteessa voi työskennellä sellaisilla tavoilla, että osaan irtautua asioiden ajattelemisesta oman elämäni keston kautta? Kuinka meidän elämä vaikuttaa muutaman sukupolven meidän jälkeen? Mitä ihminen yhtenä kanssalajina muiden joukossa tarkoittaa käytännössä — ei vain ideana ja filosofisena lähtökohtana vaan kaikilla tasoilla? Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, jotka ovat vieneet mut viime aikoina mennessään.
Niin, Life as we know it sivuaa myös ekologisia aiheita. Koetteko, että tämä kysymys ihmisen aseman uudelleen arvioinnista on niin polttava, että sitä ei voi sivuuttaa? Onko tässä ajassa enää muita aiheita?
Juha: Teokseen tämä tulee luonnostaan siitä, että me eletään ja ollaan olemassa tässä ajassa. Me hengitetään tätä aikaa ja me nähdään mitä tapahtuu, haluttiin tai emme. Me ei suoraan kommentoida sitä, mutta jos me mietitään tästä ajasta tulevaan niin ehkä teoksessa on joku toive, että ihminen tajuaa vihdoin viimein paikkansa, että ei ole luomakunnan kuningas, vaan yksi muiden joukossa.
Maija: Vaikka esityksen dramaturgiassa on juoksutus more-than-human -aluetta kohti loppuun asti, se ei ole kommentaari pelkästään siitä. Me ei haluttu tehdä dystopiaa vaan päätyä paikkaan, jossa on vielä toivoa, joka jättää kysymyksiä auki, on hiukan leikkimielinen, spekulatiivinen, josta voisi alkaa esityksen toinen osa. Avoin loppu. En ajattele, että esimerkiksi posthumanistinen ajattelu, joka on ollut paljon läsnä meidän kentällä olisi joku trendi tai vaihe esittävässä taiteessa ja sitten tulee taas jotain muuta. Se polttava kysymys ei tule menemään ohi. Miten me ajatellaan muutaman sukupolven väliä on tosi moninainen asia. Se ei rajaudu pelkästään ekologisiin kysymyksiin vaan kaikella on yhteydet keskenään. Että onko muita teemoja? On – ja kaikki asiat ovat yhteydessä keskenään. Life as we know it:issa me ollaan käsitelty paljon asioiden välisiä liukuvia yhteyksiä. Koen, että me käsitellään isompaa jatkumoa kuin nykyaika ja ollaankin tuotu esitykseen tosi vanhoja asioita. Sellainen ajatus, että ihminen on osa isoa kokonaisuutta on yhtä vanha kuin ihminen itse. Eli ehkä meidän ei tarvitse keksiä meidän yhteyteen kaikkiin muihin eläviin olentoihin sen kummallisempaa uutta käännettä, vaan kytkeytyä niihin vanhoihin tietoihin, joita meillä on olemassa jo miljoonien vuosien takaa. Se ei ole myöskään mikään uusi ajatus esittävässä taiteessa, että ihminen ei esitä itseänsä. Monissa vanhoissa tanssikulttuureissa tanssija tanssii universumin. Se että näyttämö on ihmisen esiintymisen paikka on hyvin kapea katsanto. Luulen, että ollaan päästy nykyesityksessä vasta alkuun siinä, että käsitellään näyttämöllä erilaisia maailmoja kuin ihmisyys.
Kun nyt ollaan puhuttu muutoksesta ja jollain tasolla se jatkuvan muutoksen olosuhde on myös Life as we know it pohjavireenä niin mikä on teidän näkemys, onko taiteella kyky muuttaa maailmaa?
Juha: Tuo on niin hirveä kysymys, että jos sitä aina miettisi joka aamu, niin ei pystyisi tekemään mitään, se olisi totaalisen lamauttavaa. Ehkä yksi taiteen tehtävistä voisi olla tarjota paikka, jossa kuvitella — tai kannustaa tai herättää kuvittelemaan. Jos me pystytään kuvittelemaan jotain muuta, mitä arjessa on, niin ehkä se muu joskus todellistuu osaksi arkea.
Maija: Mä uskon, että näyttämöteoksilla voi vaikuttaa olemassaoloon täällä maailmassa niin kun kaikella muullakin, mutta se vaikutus on usein vähän hämympi ja neuvottelevampi ja ei ihan niin suora, kun vaikka aktivismissa. Moninainen. Yksi sellainen asia, mistä me ollaan puhuttu koko ajan tämän teoksen suhteen, on juuri se että teoksen tehtävä on herättää kuvittelemaan. Tai ehkä me pikemminkin aktivoidaan kuvittelemaan. Life as we know it on yksi ehdotus siihen, mitä taide voi tehdä.
Juha: Ennen kaikkea taiteen vaikutus voi kohdistua siihen miten-kysymykseen, että miten elää. Ehkä taide voi tarjota vastauksen tai vinkkejä tai jotain uusia ajattelutapoja pois vaihtoehdottomuudesta, mustavalkoisuudesta tai vastakkainasettelusta.
Maija: Se, miten esitys yrittää lähestyä tätä on empaattinen väreily. Mitä isompi samaistumiskyky meillä on asioihin, jotka ei ole samanlaisia kuin minä tai mun keho, sitä parempi empatiakyky meillä on. Se miten tämä teos osallistuu maailmaan, on esimerkiksi empatian kehittämisen kautta.
Kenen olisi teidän mielestänne tärkeää nähdä Life as we know it?
Juha: Tämä on hankala kysymys, jota tekijänä ei usein osaa ajatella. Olisi vaan saamarin nastaa, jos mahdollisimman heterogeeninen porukka näkisi teoksen.
Maija: Olisi hauskaa, että teosta näkisivät myös ihmiset, jotka ei välttämättä seuraa meidän teoksia. Toivoisin myös, että useammat ja useammat ihmiset pääsisivät tahtoessaan taiteen piiriin. Barbara sanoi jotain sellaista, että esitys vaikuttaa yksinkertaiselta, koska sen esillepano on tosi minimalistinen, mutta sitten sä huomaat, että tämähän on tosi moniulotteinen. Tässä esityksessä on niin paljon tasoja, että tämä on tarkoitettu kaikille uteliaille.
Juha: Ja sitten semmoiset määreet kuten runollinen ja maaginen ovat nousseet esiin, mitkä ainakin omissa korvissa kuulostaa hienoilta. Aune Kallisen kommentti oli, että tämä on lasten näytelmä aikuisille.
Maija: Sillä lailla me ollaan määritelty se myös itse matkan varrella. Mä olen tykästynyt leikin elementtiin viime aikoina. On vapauttava ja keventävä ajatus, että myöskin aikuiset ihmiset leikkii, ja se ei lopukaan lapsena.
—
Life as we know it
Pe 20.11.2020 19:00
La 21.11.2020 15:00
Espoon kaupunginteatteri, Louhisali
Kulttuuriaukio 2, Espoo (Espoon kulttuurikeskus)
Peruslippu 15 €
Kannatuslippu 50 €
