Festivaalimme suojelija Saara Kankaanrinta sukeltaa artikkelissaan ihmisen ja veden suhteeseen niin omasta kuin globaalista näkökulmasta. Miten vedenkierron merkityksen ymmärtäminen voi vaikuttaa käsityksiimme ilmastonmuutoksesta?
Kevään ensimmäinen puro! Miten se sykähdyttääkin lähes samalla tavalla kuin lapsena. Puro kutkuttaa mieltä. Mistä vesi tulee, ja mihin se menee?
Tämä kysymys on työni ytimessä. Vesi ja sen kierto. Mietin vettä merissä, maan pinnalla, maan alla ja ylöspäin pilviin asti. Välillä rämmin ennallistettavalla suolla, välillä osallistun YK:n globaaliin vesikonferenssiin.
Asun Itämeren rannalla ja vapaa-ajalla valokuvaan aaltoja, sateita, sumua ja pilviä. Siis vettä. Menimme naimisiin veden äärellä, Gullkronan saarella. Myöhemmin perustimme saaren ympärille kalastuskunnan kanssa Saaristomeren suurimman yksityisen suojelualueen.
Meri on sielunmaisemani. Jos minut rutistettaisiin kasaan, jäisi märkä läntti jäljelle. Suurin osa kehostanikin on vettä.
Maapallo on oikeastaan vesipallo, onhan sen pinta-alasta valtaosa suolavettä, valtameriä. Joet näyttävät kuin mantereilla olisi verisuonisto, paksummasta virrasta haarautuu aina ohuempi ja ohuempi viiva.
Virtaavassa vedessä on hurjaa, villiä voimaa – ja tätä voimaa on ihminen valjastanut käyttöönsä rakentamalla patoja. Ihminen on tehnyt maapallolle noin 60 000 patoa.
”Meillä on ollut vahva ’hallitse ja ohjaa’ -asenne vesien kanssa”, toteaa palkittu vesiasiantuntija Sandra Postell.
Olemme katkoneet paitsi vedenkierron, myös monien vedessä elävien lajien olemassaolon edellytykset. Virtavesissä kutevat kalat eivät pääse lisääntymään. Kalojen rakkauselämän myötä näivettyy koko laji, ja Suomessakin lähes kaikki vaelluskalalajimme ovat uhanalaisia.
Olemme yrittäneet pakottaa veden toimimaan haluamallamme tavalla. Tällä hetkellä maailmalla korjataan paikallisia ekosysteemejä purkamalla patoja. Jättimäisimmät padot ovat taas vaarassa murtua.
Suomessa olemme ojittaneet maailmanennätykseen asti metsiämme. Ja kun olemme ohjanneet hiilen ja ravinteet mataliin vesiin, se rehevöityy niin, että alkaa pulputtaa metaania, vahvaa kasvihuonekaasua. Saa nähdä miten maankäytön päästörätinkien käy, kun tämä todennetaan.
Jos malttaisimme käsitellä vettä vähemmän väkivahvasti, saattaisimme löytää tavan jolla saamme enemmän, kun teemme vähemmän. Jos työskentelisimme luonnon ja veden kanssa, emme niitä vastaan.
***
Makean veden riittävyys alkaa olla kriiseistä suurimpia, sillä ilman vettä ei elämä jatku. Lähes miljardi ihmistä kärsii jo nyt erittäin vakavasta vesipulasta ja noin 4 miljardia jonkin asteisesta vesipulasta.
Yöunet meinasivat kaikota, kun tuli tutkijoilta uutinen, että perfluoroalkyylikemikaalit eli PFAS-aineet ovat levinneet niin laajalle, ettei sadevesi ole enää juomakelpoista. Ihminen osaa luoda uutta kemiaa, mutta ei ollenkaan kykene arvioimaan vaikutuksia.
Pohjavesi on maan alla olevaa juomakelpoista vettä. Globaalisti siitä on huutava pula. Emme ole Suomessakaan aina arvostaneet pohjavesiämme. Meidänkin metsästämme valtio on aikoinaan pakkolunastanut soraa pohjavesialueen päältä valtateiden rakentamiseen, ja jättänyt alueen ennallistamatta.
Suomen vesilain mukaan emme omista pohjavettä, vaikka alue on maillamme. Hyvä niin. Omistamisen filosofia sopii ylipäätään huonosti luontoon, sillä kyse on elämän edellytyksistä. Vesi, ilma ja luonto ovat yhteisiä välttämättömyyksiä.
Maailmalla vettä on yksityistetty ja lähes poikkeuksetta huonoin seurauksin. Mutta on myös toiseen suuntaan kiinnostavia lakiuudistuksia.
Ecuadorin perustuslaki kieltää yksityistämisen ja turvaa ”luonnon kaikille elämänmuodoille oikeuden olla olemassa sekä ylläpitää ja uudistaa elintärkeitä syklejään”. Siis kierrot ymmärretty ja mainittu! Myös Bolivian perustuslaki kieltää ekosysteemin häirinnän.
Ja entäs tämä: Uusi-Seelanti antoi joelle oikeushenkilön aseman. Kaikissa näissä esimerkeissä kunnioitus luontoa kohtaan lähtee alkuperäiskansoilta.
Tämä kontrasti on kiehtova. ”Primitiivisinä” pidetyiltä alkuperäiskansoilta tulee ydin edistyksellisimpään lainsäädäntöön. Ehkä alkuperäiskansojen suhde muuhun luontoon on jotain, mistä ammentaa enemmänkin ”kehittyneempiin” yhteiskuntiin.
***
Maailman meret ovat maapallon lämmönsäätelyn ja elonkirjon kannalta tärkeimmät paikat. Nyt jo vesien tila on hälyttävä. Ilmastonmuutoksen tuoma lämpötilan nousu muuttaa lajien voimasuhteita ja elinmahdollisuuksia.
Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu voimistaa hiilen liukenemista meriin, myös Itämereen, joissa se muodostaa hiilihappoa. Hapan vesi liuottaa kalsiumyhdisteitä ja haittaa kalkkitukirankaisten kasvua. Ilmastonmuutos vaikuttaa valtamerien ja myös Itämeren toimintaan ja lajistoon.
Suolaisuuden väheneminen voi uhata Itämeren avainlajeja: meriajokasta, rakkolevää ja sinisimpukkaa.
Ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan meriin, mutta myös maapallon vedenkiertoon. Lämpenevä ilmasto haihduttaa vettä nopeammin, ja koko rikkinäinen kierto vaan kiihtyy. Lämmin ilma myös varastoi enemmän vesihöyryä, mikä tekee myrskyistä entistä hurjempia.
Seuraukset ovat jo lähivuosien uutisista tuskallisen selviä, ja tahti kiihtyy. Rajuja hurrikaaneja, myrskyjä, sateita, tappavia tulvia ja samaan aikaan ennätyskuumuutta joka kuivattaa joet, viljelymaat ja no, kaiken.
Eikä kaikki tapahdu kaukomailla. Saksan tärkein sisävesireitti, Rein-joki, uhkaa kuivua kokonaan, ja viime kesänä näkyi jo pohjaa. Ystävä mietti: ”Mihin se vesi oikein meni?”. Se on hyvä kysymys.
Mietin usein alakoululaisten lasteni kokeisiin kysellessä, miten me aikuiset olemme unohtaneet veden olomuotojen merkityksen.
Kiinteä, neste, kaasu. Olomuodon muutoksissa joko sitoutuu tai vapautuu energiaa. Nesteen muutos vesihöyryksi, jääksi tai takaisin vie suurimman osan maapallon lämpöenergiasta.
Maapallolle vedenkierto on elämän ylläpidon kysymys. Mutta tämä ei nouse esiin, ei edes silloin kun puhumme luonnonkriiseistä. Jos muistaisimme ja sisäistäisimme tämän, ymmärtäisimme todella paljon enemmän myös ilmastonmuutoksesta. Ei vain seurauksista, vaan myös syistä.
Silloin meidän pitää pohtia miten rikomme vedenkiertoa ja mitä siitä seuraa. Ja tärkeintä: mitä voisimme tehdä toisin. Onko muitakin keinoja hillitä ilmastonmuutosta, sen lisäksi että vähennämme määrätietoisesti fossiilisen energian käyttöä?
Hassua kyllä, maapallon vedenkiertoa miettiessä täytyy kohdistaa katse maaperään, mikrobeihin, kasveihin ja puihin.
***
Harppaan puron yli, ja suuntaan kohti uinuvaa nurmipeltoa. Kuljen Qvidjan tutkimusmaatilalla, jonka omistamme mieheni kanssa.
Olemme Baltic Sea Action Groupin perustajajäseninä tehneet Itämerityötä yli 15 vuotta. Tällä hetkellä säätiömme suurin ponnistus on Ilmatieteenlaitoksen kanssa käynnistetty maaperän hiilivarastoa tutkiva, todentava ja edistävä Carbon Action. Qvidja on sen lippulaivatila.
”Maaperä? Hiili? Miten ne liittyvät Itämereen”, on yleisin kysymys kun kerron työstäni. Aloitan, että mereen liruu typpeä, fosforia ja hiiltä, jotka ovat karanneet pellosta ja metsistä. Merivedessä ne sitten ruokkivat levien kasvua epänormaalin runsaasti. Tulos näkyy sinileväpuurona kesäisin.
Ravinteet tarvittaisiin pellolla, ja siellä täytyy myös korjata juurisyy päästöihin. Täytyy siis katsoa maaperään, miten sen saisi terveeksi.
Hiili ja vesi kulkevat käsi kädessä maaperässä. Jos maaperä on multava eli siinä on paljon hiiltä, siinä on hyvä mikrobitoiminta ja se ei päästä ravinteita eikä vettä turhaan liikkeelle. Maa sitoo vettä kuivien päivien varalle ja liian märkinä aikoina kestää veden isommat massat. Vähän kuin pesusieni.
Prosenttiyksikön kokoinen lisäys orgaanisen aineen määrässä voi tarkoittaa, että maaperä pystyy pidättämään yli 100 000 litraa enemmän vettä hehtaarilla. Tämä on valtava määrä vettä! Ja vesi on tärkein satoa rajoittava tekijä.
Hyväkuntoinen maa ei aiheuta Itämeripäästöjä, se varastoi hiiltä, sopeutuu äärisäihin ja tuottaa paremmat sadot.
Uudistavan viljelyn hiiltä lisäävistä keinoista yksi keskeisin on monipuolinen, ei yksilajinen pelto, jossa on aina kasvipeite ja elävä juuri. Yhteyttämiskoneisto on valmiina, ja kasvit juurineen pitämässä maata paikoillaan.
Mutta mikä niiden merkitys on vedenkierrolle?
”Veden- ja energiankierrot ovat läheisesti kytkeytyneet maalla. Kasvillisuuden, maaperän ja ilmakehän yhteinen vedenkierto on äärimmäisen tärkeää maapallon viilennyksen kannalta”, todetaan YK:n tiedejulkaisussa, jonka takana on useita kymmeniä tutkijoita.
”Energia” ei tarkoita tässä yhteydessä ihmisen valmistamaa energiaa. Se tarkoittaa energiaa yksinkertaisimmillaan: lämpöenergiaa jota aurinko tuottaa ja minkä avulla koko maapallon koneisto käy.
Kun aurinkoenergia iskee maahan, siitä yli 70% käytetään puiden ja kasvien haihduntaan. Kasvit pitävät yllä vedenkiertoa: vesi muuttuu höyryksi ja tämä muunto kuluttaa sitä lämpöenergiaa.
Vedenkierto on siis tiukasti sidoksissa maankäyttöön. Kasvillisuus mikrobeineen on moottori ja termostaatti. Paljas maa ei itsekseen hommaa hoitele.
”Autiomaassa ymmärsin että ei sade tule taivaasta vaan maasta. Sateen puuttuminen ei aiheuta aavikoitumista. Kasvillisuuden puuttuminen lopettaa sateen”, tiivisti japanilainen mikrobiologi. Tämä ajatus kiehtoo.
Meillä on avaimet käsissämme ja teknologia olemassa. Jos siis luontoa voi kutsua teknologiaksi, ainakin se on monimutkaisempaa on kuin ihmisen kojeet.
***
Peter Høeg kirjoitti lumen tajusta. Vettähän se lumikin on, ja mietin että meillä pitäisi olla vahvempi veden taju.
Veden- ja energiankierron pohtiminen on muuttanut myös sen, miten katson metsää. Siellä sitä vasta osaamista on.
Kun katson puita, näen ällistyttävän hienoja viilentäjiä. On vaikea tajuta, miten vaivattomasti, luonnollisesti, ne muuntavat energiaa, ottavat vettä maan uumenista, juoksuttavat vettä runkoa pitkin, ottavat hiiltä ilmasta ja yhteyttävät, luovat oman sateensa.
Eivät yksin tietenkään, vaan apuna ovat sienijuuret, mikrobit, monenkirjava elämä eri muodossaan.
Puu juo paljon. Kesällä yksi koivu juo satoja litroja päivässä. Mikä määrä vettä kiertoon ja haihdutettavaksi. Mikä määrä energiaa tähänkin menee.
Kuvittelen joen, joka virtaa ylöspäin puusta pilviin ja takaisin. Kuulostaa Dalin maalaukselta, mutta näinkin voi metsän nähdä. Amazon-joen ympärillä sademetsän sanotaan pyörittävän pystysuunnassa enemmän vettä kuin Amazonissa virtaa vaakatasossa.
Siksi ei ole yhdentekevää, että maailman metsistä yli puolet on hakattu pois halvan lihan, rehun, palmuöljyn ja muun maatalouden ja kaupunkien alta, ja hoidamme avuhakkuilla metsiä itsekin. Maatalous on globaalisti paljaan maan ja köyhän lajikirjon teollisuutta. Monimuotoinen, ympärivuotinen kasvillisuus loistaa poissaolollaan.
Fossiilisten käytöstä ja päästöjen hillitsemisestä taisteltaessa nousee aina esiin isojen maiden valtavat osuudet. Että onko meidän omilla toimilla mitään merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Oman edun kannalta olennaista on, parannammeko elinoloja ja sopeutumista täällä Suomessa koko ajan kuumenevaan ilmastoon.
Voisimmeko me ennallistaa ympäristöjä aktiivisesti viilentämään ja tasapainottamaan? Ettei ilmastovaikutus olekaan pelkkä laskennallinen hiili puun rungossa?
Kannattaa tehdä kriisien ratkaisemiseksi kaikkensa – kyllä siitä hyödymme mekin. On myös enemmän puheoikeutta kansainvälisessä yhteistyössä suojella tropiikin metsiä, kun on ymmärtänyt omien metsien arvon. Paitsi hiilen, myös vedenkierron kannalta.
***
Veden taju liittyy unelmaani Suomesta, jossa olemme syvällisesti ymmärtäneet luonnon kiertokulut ja vihreät ja siniset aarteemme pitkin Suomenniemeä. Ettemme olisi vain biotalouden banaanivaltio. Että tekno- ja älyratkaisujen rinnalla vihreän siirtymän ydinosaamistamme olisi ekosysteemiviisaus.
Että osaisimme katsoa ja lukea luontoa. Hyödyntää ja vahvistaa ekosysteemien toimintaa. Ennaltaehkäistä isompia ongelmia. Kannattaa muistaa älykkyyden ja viisauden ero: että älykäs selviää tilanteista joihin viisas ei joudu.
Rikkinäinen vedenkierto siis aiheuttaa ilmastonmuutosta, ja ilmastonmuutos entisestään muuttaa vedenkiertoa. Sekä hillinnän että pakollisen sopeutumisen vuoksi meidän kannattaa katsoa vettä, maaperää ja metsää uusin silmin.
Vedenkierron ymmärtäminen on myös voimaannuttavaa. On toivoa antava oivallus, että voimme tehdä paljon paikallisesti ja globaalisti.
Tarvitsemme vain veden tajua.
Julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 22.3.2023.